Viime viikon keskiviikkona alotettiin työt. Käytiin kuvvaamassa Kultasen temppelin ympäristössä, ku siellä oli juhlapäivä. Siellä kannettiin Sikhien pyhää kirjaa korttelin ympäri suuren karnevaalikulkueen perässä. Katu lakastiin varmaan viidenkymmenen naisen ja miehen voimin(miehet lakasi tietenkin eka ja naiset perässä..) ennen kun se pyhä kirja kannettiin sitä tietä pitkin. Kuvattiin siis tätä tapahtumaa ja päästiin joidenkin paikallisten katolle kuvvaamaan, oli aika siistiä.
Käytiin myös basaarilla joku päivä(oon päivistä ihan sekasin, olisin voinu vaikka vannoa että tännää on keskiviikko eikä torstai..) ja koitettiin opetella tinkaamaan.. Ettei länsimainen ahdinko pääsis kasvaa liian suureksi ollaan käyty KFCssä pariinki otteeseen.
Töissä toimistolla oon ottanu kuvia mm. Jeet Travelin autoista ja toimistosta. Sen lisäksi oon muokannu aikasemmin kuvattuja kuvia kultaselta temppeliltä ja ottanu lisää kuvia autoista.. Mikko editoi toisella koneella videota, jossa esitellään Amritsarin nähtävyyksiä. Ollaan myös suunniteltu mitä laitetaan videoon, jonka on tarkotus mennä verkostolle opiskelijoille, jotka on lähdössä Intiaan vaihtoon.
Valokuvausprojekti käyköön toteen! Käytiin eilen jo ekan kerran Manawalassa kuvaamassa, vähän on vielä säätöä että miten saadaan haastateltua tyyppejä riittävästi ja miten muutenki toteutetaan tää valokuvanäyttely.. Anniinasta on jo tähän mennessä ollu ihan hirmu suuri apu, koko projektista ei tulis mitään ilman Anniina-sihteeriä! Hehee. Ja verkostoki lupas auttaa rahotuksen yms. kanssa, oon ihan täpinöissäni koko jutusta.
Mitään mahatautia en oo vieläkään kerenny saamaan. Tässä vaiheessa täytyy koputtaa puuta..
Tää paikka on saanu mut pohtimaan paljon sitä, miten turvallinen maa Suomi on. Täällä kun saa jännittää joka riksamatkallakin että viekö riksa sinne minne tarkotus olis. Raiskaus on Intian neljäksi yleisin rikos. Vaikea käsittää, millasta elämää naiset täällä joutuu elämään. Mun mielestä yksi maailman suurimpia vääryyksiä heti sotien ja nälänädän jälkeen on se, miten perhe täällä suhtautuu raiskattuihin naisiin. Yleinen käytäntö on, jos käy tuuri eikä raiskattua murhata perheen toimesta, on se että raiskattu hylätään perheestä kokonaan häpeän vuoksi. Manawalassakin on paljon naisia, joille on käynyt juurikin näin.
Mie kyllä nautin Intiasta täysin siemauksin, vaikka välillä pelottaakin. Mutta ei se pelko ja jännitys oo aina pahasta. Mie voisin jopa sanoa nauttivani siitä tiettyyn pisteeseen asti.
Voisin jopa kuvitella tulevani tänne pidemmäksikin aikaa, vaikka sitten vapaaehtoistyöhön lasten tai eläinten pariin. Vaan kyllä sitä kaipaa turvallisuutta, ruisleipää, sitä että voi kävellä vaikka keskellä yötä ilman pelkoa kotiin, HILJAISUUTTA, mautonta ruokaa ja tietenkin perhettä. Mutta kaikkea sitä mitä saa noista luopumalla, on sellasta mitä Suomessa ei tulis ikimaailmassa kokemaan. Tai edes Euroopassa. Ja jo se, että on päässyt tänne Intiaan on vaan ja ainoastaan sen ansiota että on näin hyväosainen. Kyllä sitä saa olla onnellinen asemastaan tässä maailmassa. Onnellinen oon myös näistä ihmisistä mitä on siunautunu mun tielle melkeen kahden viikon aikana täällä. <3
Käytiin myös basaarilla joku päivä(oon päivistä ihan sekasin, olisin voinu vaikka vannoa että tännää on keskiviikko eikä torstai..) ja koitettiin opetella tinkaamaan.. Ettei länsimainen ahdinko pääsis kasvaa liian suureksi ollaan käyty KFCssä pariinki otteeseen.
Töissä toimistolla oon ottanu kuvia mm. Jeet Travelin autoista ja toimistosta. Sen lisäksi oon muokannu aikasemmin kuvattuja kuvia kultaselta temppeliltä ja ottanu lisää kuvia autoista.. Mikko editoi toisella koneella videota, jossa esitellään Amritsarin nähtävyyksiä. Ollaan myös suunniteltu mitä laitetaan videoon, jonka on tarkotus mennä verkostolle opiskelijoille, jotka on lähdössä Intiaan vaihtoon.
Valokuvausprojekti käyköön toteen! Käytiin eilen jo ekan kerran Manawalassa kuvaamassa, vähän on vielä säätöä että miten saadaan haastateltua tyyppejä riittävästi ja miten muutenki toteutetaan tää valokuvanäyttely.. Anniinasta on jo tähän mennessä ollu ihan hirmu suuri apu, koko projektista ei tulis mitään ilman Anniina-sihteeriä! Hehee. Ja verkostoki lupas auttaa rahotuksen yms. kanssa, oon ihan täpinöissäni koko jutusta.
Mitään mahatautia en oo vieläkään kerenny saamaan. Tässä vaiheessa täytyy koputtaa puuta..
Tää paikka on saanu mut pohtimaan paljon sitä, miten turvallinen maa Suomi on. Täällä kun saa jännittää joka riksamatkallakin että viekö riksa sinne minne tarkotus olis. Raiskaus on Intian neljäksi yleisin rikos. Vaikea käsittää, millasta elämää naiset täällä joutuu elämään. Mun mielestä yksi maailman suurimpia vääryyksiä heti sotien ja nälänädän jälkeen on se, miten perhe täällä suhtautuu raiskattuihin naisiin. Yleinen käytäntö on, jos käy tuuri eikä raiskattua murhata perheen toimesta, on se että raiskattu hylätään perheestä kokonaan häpeän vuoksi. Manawalassakin on paljon naisia, joille on käynyt juurikin näin.
Mie kyllä nautin Intiasta täysin siemauksin, vaikka välillä pelottaakin. Mutta ei se pelko ja jännitys oo aina pahasta. Mie voisin jopa sanoa nauttivani siitä tiettyyn pisteeseen asti.
Voisin jopa kuvitella tulevani tänne pidemmäksikin aikaa, vaikka sitten vapaaehtoistyöhön lasten tai eläinten pariin. Vaan kyllä sitä kaipaa turvallisuutta, ruisleipää, sitä että voi kävellä vaikka keskellä yötä ilman pelkoa kotiin, HILJAISUUTTA, mautonta ruokaa ja tietenkin perhettä. Mutta kaikkea sitä mitä saa noista luopumalla, on sellasta mitä Suomessa ei tulis ikimaailmassa kokemaan. Tai edes Euroopassa. Ja jo se, että on päässyt tänne Intiaan on vaan ja ainoastaan sen ansiota että on näin hyväosainen. Kyllä sitä saa olla onnellinen asemastaan tässä maailmassa. Onnellinen oon myös näistä ihmisistä mitä on siunautunu mun tielle melkeen kahden viikon aikana täällä. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti